Koska elämänmeno on niin hektistä, että osa Salmonmiehistä ei ole kohta kahteen kuukauteen päässyt kalaan, niin on syytä muistella menneitä. Muistelut on hyvä aloittaa Salmonmiehille jo perinteeksi muodostuneista Luvian reissuista. Kyseiset reissut on tehty nyt kahtena vuonna peräkkäin. Tänä vuonna reissussa oltiin 25.-29.5.2016 keskiviikosta sunnuntaihin. Edellisen vuoden reissu tehtiin samoille paikoille, mutta viikkoa aikaisemmin. Vuoden 2015 reissun kelit sohlasivat niin pahasti, että pelipaikoille ei päästy kuin yhtenä päivänä. Kun Luvialla ja laajemmin Rauman ja Porin aluevesillä puhutaan pelipaikoista, niin tarkoitetaan luonnollisesti ns. 50 kympin penkkaa. Mitään penkkaa Selkämereltä ei kyllä kauhean helposti löydä, vaan kyseessähän on alueen merikartoissa näkyvä kiemurteleva viiva, jossa syvyyskäyrä vaihtuu 49 metristä 50 metrin puolelle. Käytännössä tämä Luvialla tarkoittaa n. 30 kilometrin hurnuttelua suoraan länteen. Selkämeri taitaa olla Gotlannin altaan jälkeen leveimpiä kohtia Itämeressä ja näin myös aika herkkä kelille, jos tuulemaan sattuu. Toki noilla merialueilla on hyviä kalapaikkoja myös lähempänä rantaa. Meille tuttuja ja positiivisia tuloksia antaneita paikkoja esitellään kuvien muodossa alempana.
Vuoden 2015 reissulla sattui sitten tuulemaan aivan perkeleesti. Saavuimme Laitakarin vierasvenesatamaan keskiviikko iltapäivänä. Keli oli tuulinen (n.8-10 m/s) Nopea roudaus ja veneen lasku. Vesiä pitkin Hyviluodon saareen, jossa majailimme Hampinranta nimisessä mökissä… Kyllä, luit aivan oikein. Hampinranta. Tuulisesta kelistä huolimatta ajelimme illaksi vetämään muutaman tunnin uiston Iso-Pietarin majakkasaaren edustalle. Paikalliset kutsuvat aluetta kalapankiksi, eikä syyttä: Etenkin tämän vuoden reissulla Aksolan Kimmo todisti paikallisten jutut tosiksi, kun nosti muutaman todella komean nousukalan aivan rannan tuntumasta noilla samoilla paikoilla. No vuoden 2015 avauspäivänä meille muutaman tunnin raksittelulla nousi veneeseen 55 senttinen Kokemäenjoen istukas, joka luonnollisesti päästettiin jatkamaan matkaa.
Torstai valkeni täysin tyynenä ja aurinkoisena, joten tukevan aamupalan jälkeen Whalerin nokka osoitti kohti Ruotsia ja viidenkympin penkkaa. Reissussa oli tällä kertaa mukana itseni ja Jounin lisäksi Aksolan Kimmo, joka oli hieman skeptinen haaskan vedon suhteen. Hän kaiveli pakistaan Porkkalan Kuokkia ja sanoi, että vedetään näillä. No eihän siinä uskalla nuoret miehet vastaan sanoa, kun vastassa on ukko, joka on papittanut kyseisiltä vesiltä satoja kiloja lohta veneeseensä. Olimme sahanneet n. viiden kilometrin matkaa edes takaisin pitkin penkkaa, kun kaiku vihdoin ja viimein alkoi piirtämään muutakin kuin pohjaa. Lohenuistelussa ensisijainen juttu on tuo lohen ruokakalojen löytyminen. Oletettuja ja hyväksi todettuja vaelluskalan kulkualueita mennään ristiin rastiin ja kun kaiussa alkaa näkyä pikkukalaa, niin uistelualuetta pienennetään tuntuvasti. Näin tehtiin tälläkin kertaa, eikä aikaa kulunut kovinkaan pitkälti, kun ensimmäinen tapahtuma oli tosi. Itse olin ensimmäistä kertaa Luvialla kyydissä, joten pääsin vapamieheksi. Kala nappasi 9 m takilasta pinkkiviolettiin kuokkaan. Lyhyen, mutta sitäkin tulisemman väännön jälkeen veneeseen nousi reilu 6 kiloinen syönnöslohi. Tässä vaiheessa lienee tarpeen tarkentaa, että puhuttaessa syönnöslohesta, tarkoitetaan Kokemäenjokeen istutettua lohikantaa, joka ei ole kutuvaelluksella (syönnöslohen tunnistaa siitä, että sen suomut irtoavat, kuin silakasta). Kala kyytiin ja homma jatkui.
Edellisestä kalasta ehti kulua vajaa pari tuntia, kun taas nasahti ja jälleen takilasta. Tällä kertaa syvyyttä oli 12 metriä ja sama pinkkivioletti kuokka. Tällä kertaa Tukiainen oli väsytysvuorossa ja kelaili nätin reilu 4 kiloisen syönnöslohen veneeseen. Ymmärrettävästi tässä vaiheessa veneessä alkoi olla jo melko muikea tunnelma. Kuuden tunnin uistolla 10 kiloa kalaa veneessä. Ei hassumpaa. No kello huiteli vasta iltapäivää, joten kuka tietää mitä vielä oli edessä. Olihan sitä: Jälleen kerran takilasta. Nyt en enää muista kuokan tarkkaa väritystä, mutta pinkki eri sävyillä oli tuolla reissulla ihan selkeä suosikki. Aksola oli väsytysvuorossa ja kun sai vavan käteen ehti karjaista, että ”nyt on iso kii, kaikki romut ylös”. Kun Aksola huutaa, että kala on iso, on syytä uskoa. Kaveri on samoilta vesiltä kelaillut aikanaan 19 kilon kalan venhoon yksin! Tästä muutama hassu sekunti ja kala oli irti. Täytyy kyllä sanoa, että itselle tuo tärppi on jäänyt todella elävästi mieleen. Kun ei aikaisemmin ollut lohta vetänyt ja vaikka takilasta on järvialueilla lähemmäs kympin haukiakin joskus kelailtu, niin tuo tärppi oli jotain uskomatonta. Siima lähti samassa syvyydessä vain vetämään jyrkästi vasemmalle kohti toisen puolen plaanareita. En tiedä, kuinka iso se kala oli, mutta Aksolan sadattelusta ja arvioista päätellen iso!
Noiden tapahtumarikkaiden tuntien jälkeen kalantulo rauhoittui. Kavereiden veneeseen nousi vielä yksi reilu vitosen syönnöslohi, mutta meillä oli hiljaista. Kello taisi olla jotakuinkin yhdeksän illlalla, kun päätettiin, että lähdetään mökille saunan lämmitykseen ja lepäilemään ja palataan huomenna pelipaikoille. No eipä sitten enää sillä reissulla palattu.
Perjantaiaamu valkeni tuulisena. Ilmatieteenlaitoksen ennusteet lupasivat lauantaita kohden entisestään voimistuvaa tuulta, joten helpotusta ei ollut edessä. Toinen venekunta päätti jäädä suosiolla rantaan, mutta minä, Tukiainen ja Rauman omapoika Rami lähdettiin puoliltapäivin kokeilemaan. Ajatuksena oli vetää kuokkaa pelkillä takiloilla, koska maininki oli jo tässä vaiheessa reilusti yli metristä. Oloa ei helpottanut ollenkaan se, että edellisen päivän onnistumisia oli juhlittu majapaikan nimen mukaisesti hampittelemalla. Konu koski päätä ja olut velloi vatsassa, kun korkeassa polviasennossa viriteltiin 8 vapaa vetoon. Tuuli oli kova ja merenkäynti tuntui vain pahenevan. Uistelimme Iso-Pietarilta kohti Lännenauloja ehkä parin tunnin verran, kun allekirjoittanut ja Rami ilmoitti, että tämä riittää ja nyt voisi lähteä mökille. Jouni suostui demokraattiseen päätökseen pitkin hampain. Samaisen päivän iltana vetouistelu.comiin sitten tuli saalisilmoitus. Joku oli saanut samaisilta lännenauloilta, joita kohden oltiin menossa 17 kilon lohen. Tästä asiasta Tukiainen muistaa muistuttaa joka ikinen kerta, kun samaan veneeseen noustaan...
Vuoden 2015 loppureissu olikin sitten sisällöltään samanmoista. Tuuli ei laskenut kertaakaan alle 10 m/s ja oli pahimmillaan perjantain ja lauantain välisenä yönä 25 m/s. Tuulen suunta kun oli vielä koko myräkän ajan lännestä, niin keli oli armoton. Tukiaisen kanssa kuitenkin vielä lauantaina päätettiin mennä kokeilemaan kalapankille. Tällä kertaa lähdettiin vetämään Iso-Pietarin etelänpuoleiselta aukolta kohti pohjoista. Sivuaallokko oli aivan kamalaa ja maininki kaksimetristä. Reilun tunnin keikkumisen jälkeen hätäkanavalta 16 kuului hätäkutsu. ”huvivene ottaa vettä Porin majakan edustalla”. Kuultuamme koordinaatit katsoimme merikortista, että onnettomuuspaikalle on yli 40 kilometriä matkaa. Eipä siinä kelissä voi muuta tehdä, kuin soittaa hätäkeskukseen. Hätäkeskuksessa oltiin jo tietoisia tapahtuneesta ja helikopteri oli turmapaikalle matkalla. Myöhemmin illalla kuultiin, että uistelijat oli pintapelastajien toimesta noukittu helikopteriin aika pitkän vedessä killumisen jälkeen. Onneksi molemmat hurjapäät jäivät henkiin. Rankka muistutus siitä, että kyllä ihan oikeasti kannattaa pitää maksimissaan 10 m/s tuulta turvarajana tälle harrastukselle.
Vuoden 2015 Luvia oli siis yhden päivän ajan antoista, mutta muuten keli oli isossa roolissa ja sotki sotasuunnitelmat. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että näille vesille palataan. Ja niinhän me sitten tänä vuonna teimme....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti